Alkaako usko loppua?

28.03.2021

Jonkinlainen lamaannus tässä on tullut ja usko melkein loppunut, se on pakko myöntää. Vuosi on eletty jatkuvassa muutoksen ja epävarmuuden tilassa. Joustaen, muuttaen toimintatapoja, uutisia päivittäin seuraten, tuntien osallistujamääriä tarkkaillen, huolehtien, miettien, harkiten, arpoen. Kuinka paljon energiaa onkaan mennyt hukkaan viranomaisten erilaisten määräysten tulkitsemiseen, seuraavia ohjeita tai määräyksiä odottaen. Kyllä välillä on niin turhautunut olo, kun kaikkesi teet ja mikään ei tunnu riittävän. 

Ja tämä oli nyt vain studionpitäjän ja studion elämän näkökulma.

Suurempi huoli on ollut terveys. Oma ja lähimmäisten terveys. Asiakkaiden terveys. Ettei kukaan vain altistuisi tunneilla. Onhan kaikki välineet desinfioitu kunnolla. Onhan kaikki pinnat pyyhitty huolellisesti. Voi ei, nyt joku tulee tunnille ilman maskia - ahaa, hänellä on terveyssyy, ok. Muista hakea lisää käsipaperia. Mistä saisi tilattua edullisimmin desinfiointiaineita. Miten niitä on turvallista käyttää, saako niitä käyttää joogamattojen puhdistamiseen. Osta lisää käsipaperia, se on taas loppu. 

Muistuta opettajia turvaväleistä ja pyydä heitä käyttämään maskeja, vaikka tiedät, että on raskasta pitää maskia ja puhua ja seuraavana päivänä kärsit ehkä päänsärystä. Muistuta, ettei nyt avusteta ketään. Ei kuljeta salissa oppilaiden välissä. Yritä pitää hyvää tsemppimieltä päällä, kun tiedät, että opettajilla ovat tunnit loppuneet monesta paikasta ja heilläkin on perheet ja lapsia, joita elättävät. Mutta et voi järjestää yhteisiä tapaamisia, et voi pyytää heitä yhdessä pitsalle tai sushille. Ei voi ottaa turhia riskejä ja eivät ravintolat ole edes auki.

Pidät tunteja, vaikka tunneille ei aina tule montaakaan. Jotkut tunnit menevät tappiolla, mutta ei voi koko ajan peruakaan. Et voi suunnitella mitään tulevaa, koska sitä ei luultavasti pystytä kuitenkaan toteuttamaan. Et voi myydä mitään tapahtumia, koska oppilaat eivät uskalla sitoutua, koska ei tiedetä, pystytäänkö niitä pitämään. Palautat rahoja, jos olit jo ehtinyt jotakin myymään ja joudut sen perumaan. Teet niin paljon turhaa työtä.

Teet videoita, Olet opetellut käyttämään taas jotakin uutta videointiohjelmaa, editoit. linkität, tekstität, sometat. Olet yhtäkkiä kuvaaja ja ohjaaja. Tutkit, mikä mikki, mikä kamera, mikä ohjelma, mitkä valot olisivat parhaimmat. Opit, mutta monesti yrityksen ja erehdyksen kautta. Kiroat, kun olet tehnyt 75 minuutin tunnin ja se on tullut nauhalle niin, että kuva on koko ajan kyljellään. Taas turhaa työtä sekin iltapäivä. 

Mutta, mutta. Se energia, jota saat, kun pidät tunnin studiolla. Ne oppilaat, ne asiakkaat, kun juttelemme tilanteesta. Se empatia, se kaikkien yhteinen turhautuminen. Huolen jakaminen. Sen toteaminen, että ei voi muuta kuin kädet ylös. Ne asiakkaat, jotka kiittävät tunnista ja videoista. Kun sanovat, että tunnit auttavat heitä jaksamaan kaiken tämän yli. Että Silta tai Sillan videot ovat heille elintärkeä henkireikä. Saa edes hetken olla irti arjesta ja kaikesta muusta. Kiitos, iso kiitos.

Ja studion omat opettajat, kolleegat, toisten studioiden pitäjät. Tsemppaamista, mielipiteiden vaihtoa, tiedon jakamista. Tilanteen ihmettelyä yhdessä, kiroamista, joskus myös nauramista - kun mitään muuta ei voi enää tehdä. Katastrofi tuo ihmiset yhteen, niinhän se on. Mieletön tuki, lämmin kiitos siitä kaikille kanssakokeneille.

Mietit taas, että tästä tulikin pidempi maraton kuin mitä alunperin ajattelit. Että ei auta muu kuin hengittää taas syvempään ja sinnitellä. Yrittää jakaa omaa jaksamistaan niin, että kestät loppuun asti. Milloin se sitten onkaan.

Pysytään terveinä.