Kolmet jäähyväiset vuoden sisään

Olen vuoden sisään sanonut mielessäni jäähyväiset kolmelle hienolle naiselle. He olivat suunnilleen samanikäisiä kuin minä. Syöpä vei heidät kaikki. En ole koskaan aiemmin oikeastaan miettinyt ajan rajallisuutta, koska kaikki aiemmat menetykset ovat olleet ns. luonnollisia - mummot, papat, sedät, tädit, jotka ovat eläneet pitkän elämän ja kuolleet vanhoina.

Kun läheltä kuolee omanikäisiä ihmisiä, sitä havahtuu oikeasti miettimään, miten rajallista kaikki täällä on. Ja kuinka epäreilua elämä on. Kun jälkeen jää pieniä lapsia, perheitä, äitiä, isiä, jotka hautaavat oman lapsensa - vaikka kyseessä olisikin yli 50-vuotias, niin hän on aina lapsi omille vanhemmilleen.

Miten sitä voisi elää hetkessä eikä aina odottaa jotakin, viikonloppua, lomaa, matkaa? Miten sitä osaisi nauttia tästä minuutista, tästä hetkestä, tästä päivästä, tästä aurinkoisesta illasta? Olen yrittänyt opetella tätä taitoa viime vuosien aikana. Opetellut antamaan itselleni armoa. Olemalla lempeämpi itseäni kohtaan. Mutta vaikeaa se on. Hetki menee ohi, kun odottaa seuraavaa hetkeä.

Opettelen edelleen ja yritän olla parempi elämään nyt. Tehdä nyt ne asiat, joita olen suunnitellut, joista olen haaveillut. Miten sinä elät, miten sinä osaat elää hetkessä?